Omaa aikaa?

Kun asuu toisen ihmisen kanssa ja on jatkuvasti toisten ihmisten parissa, koska tietää tarvitsevansa omaa aikaa? Milloin taas tukeutuu liikaa toisiin ihmisiin ja välttelee yksin oloa? Molemmat tunteet ovat itselleni eri elämän vaiheissa tulleet tutuiksi.

Nuorena koin olevani täysin ekstrovertti luonne. Olin jatkuvasti toinen ihminen vierelläni, kaveri tai kumppani. Yksin olo oli kamalaa ja tylsyyden tunne oli välitön. Takerruin ihmisiin ympärilläni, ajoittain tukahduttavin elkein. Tätä se on, tällainen minä olen. Tai niin ainakin luulin.

Kun olosuhteiden pakottamana jäin yksin ja luonnollisena seurauksena aikuistumisesta kavereitakaan ei pörrännyt laumana enää ympärilläni, jouduin ensimmäistä kertaa olemaan itseni kanssa. Se oli aluksi lamaannuttavan ahdistava tunne. Mitä hittoa tekee "normaali ihminen". Itselleni juhliminen ja yleinen hengailu oli mukavuus alueellani ja ilman niitä, kuka olen. Työni oli aina ihmiskeskeistä ja sain sitä kautta aluksi tukahdutettua tarvetta tuijottaa sieluni peiliin.

Eräs päivä istuin olohuoneeni lattialla. Aloin pohtimaan, että ei ole varmaan ihan normaalia pakoilla itseään näin paljon. Päätin siis heti ottaa härkää sarvista. Miksi minun on niin vaikeaa olla yksin ja voisiko tätä oppia edes sietämään. Hetken pohdittuani totesin, että suurin ongelmani oli tylsyys. En tehnyt mitään, joten aika mateli ja päivät täyttyivät turhalla netin selailulla. Aloin miettimään kaikkia asioita, joista pidin lapsena. Aluksi oli hyvin vaikeaa muistaa edes yhtä asiaa. Hetken epätoivossa kieriskeltyä muistin, maalaaminen. Mutta eihän minulla ole mitään maaleja. Siltä seisomalta lähdin kauppaan ja ostin halvimmat vesivärit mitä rahalla saa ja paperia. Ihan siltä varalta jos maalaus jää yhteen kertaan en halunnut sijoittaa siihen kuin tasku rahoja. 

Miten maalataan? Mitä maalaan? Näitä mietin koko kotimatkan. Kotiin päästyäni avasin Youtuben ja katselin yhden opetuksellisen tekniikka videon. Seuraavaksi hain netistä suhteellisen helpon oloisen mallin ja aloin kopioimaan sitä. Hei, sehän sujuu. Tulin viikkojen edetessä rohkeammaksi ja mielekästä tekemistä alkoi löytymään muiltakin osa-alueilta. Huomasin hitaasti viihtyväni usein enemmän yksin kuin seurassa. Väsymyksen päälle kaipasin mielummin omaa aikaa kuin aikaa erilaisissa porukoissa. 

Koska työni oli niin ihmiskeskeistä, korostui oman ajan tarve äärimmilleen. En jaksanut nähdä ketään. Tästä kärsivät ihmissuhteeni ja osittain minäkin. Nyt huomaan, että kun työ kuormitus on muuttanut muotoaan, nautin jälleen ihmisten kanssa olemisesta. Jaksan olla läsnä. Haluan olla läsnä.

Käsitykseni itsestäni on muuttunut täysin. Nykyään kaikki on päälaellaan verrattuna aikaan viidestä kymmeneen vuotta taaksepäin. Viihdyn suurimman osan ajasta yksin, joten ajoittain täytyy päästä myös kotona vetäytymään omaan nurkkaan. Nautin myös suunnattomasti yhteisestä ajasta perheeni kanssa. Ystävät ovat rakkaita ja tärkeitä, mutta nykyään olen tietoisempi ajasta jota vietän heidän kanssaan. Kun olen paikalla, olen läsnä enemmän kuin ennen. Saan myös näkemisestä paljon enemmän virtaa ja yhteyden tunnetta, kun näkeminen on suunniteltua ja tietyssä mielentilassa tapahtuvaa. Koen olevan introvertin ja ekstrovertin sekoitus, mutta vahvasti kallistaen introverttiin. Nautin näistä molemmista puolistani, mutta olen vihdoin löytänyt tasapainon näiden väliltä.