Mikä oikeastaan on "normaalia"?

Tiedätkö sen tunteen, kun huomaat yhtäkkiä, että olet koko ajan pyrkinyt noudattamaan jotain määritelmää siitä, millaista elämän pitäisi olla? Mikä on normaalia? Mistä tämä "normaalin elämän" kaava oikeastaan tulee? Olen viime aikoina miettien kyseenalaistanut tämän määritelmän.

Meitä on ohjattu siihen ajatukseen, että työ, perhe, kodin omistaminen ja viikonloppuiset aktiviteetit ovat se, mitä elämä on. Mutta mitä tapahtuu, kun et tunnista itseäsi siitä kaavasta? Tai entä jos et haluakaan sitä, mitä "normaali" yhteiskunta meiltä odottaa? Mihin jää tilaa sille omalle, henkilökohtaiselle polulle, jos se ei ole se, mitä "kaikki muut tekevät"?

Aloin itse miettiä, että elämäni ei ollut sopusoinnussa muiden odotusten kanssa. Ei siitä, että olisin vastustanut niitä, mutta en vain ollut kiinnostunut siitä, mitä "pitäisi" tehdä tai olla. Eikö "normaalissa" elämässä pitäisi olla vakituinen työpaikka, omakotitalo ja arki, jossa kaikki asiat ovat hyvin järjestyksessä? Mutta entä jos elämä onkin jotain muuta – ei yhtä polkua, vaan monia mahdollisia reittejä, jotka kaikki voivat olla yhtä oikeita?

Olen huomannut, että yhteiskunta pyrkii luomaan meille kaikille samanlaisen mallin, mutta ihmiset, minä mukaan lukien, elämme eri aikajanalla ja eri tavoin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää. Ei ole oikeaa aikarajaa siihen, milloin olet valmis tai kuinka pitkälle olet päässyt. Ehkä on vain niin, että jokainen meistä kulkee omaa polkuaan, eikä se ole mitattavissa jollain "normaalilla" asteikolla.

Olin aiemmin melko stressaantunut siitä, että en tuntunut istuvan tuohon yhteiskunnan määrittelemään kehykseen. Mutta pikkuhiljaa olen alkanut hyväksyä sen, että normaali on vain sana. Se ei ole jotain, mikä määrittelee meitä. Me luomme omat normimme ja tapamme elää. Joskus se voi olla epämukavaa ja hämmentävää, mutta se on ainoa tapa, jolla voimme todella ymmärtää itseämme.

Olen tullut siihen tulokseen, että elämä ei ole suoraan linjassa kulkemista. Se on enemmänkin matka, jossa voi harhautua, pysähtyä ja valita uusia suuntia. Ja ehkä, vain ehkä, juuri se tekee elämästämme tavallista – omalla tavalla, ilman pakotettua kaavaa.