Elämä masennuksen jälkeen

Masennus on kokemus, joka jää elämään vaikka se ei enää määrittäisikään arkea. Se on jotain, joka muuttaa koko käsityksen elämästä ja itsestään. Matka parantumiseen ei ole ollut helppo, mutta se on ollut jokaisella askeleellaan arvokas. En ole enää sama ihminen kuin olin silloin, kun masennus oli läsnä päivittäin. Elämä on saanut uudenlaista merkitystä, mutta tiedän, että parantuminen on jatkuva prosessi. Vaikka voi tuntua, että masennus on taakse jäänyt, tiedostan, että sen varjo voi joskus vielä hiipiä elämään. Siksi olen oppinut kuuntelemaan itseäni tarkemmin, ymmärtämään, milloin jokin ei ole kunnossa.

Kun masennus oli osa arkea, kaikki oli sumuista. Päivät menivät vain toistensa jälkeen, ja jokainen hetki tuntui raskaalta. Välillä tuntui, että elämä ei ole edes minun hallinnassani. Tuntui kuin olisin elänyt jossain ulkopuolella, katsellen itseäni ja omaa elämääni kuin toisesta maailmasta. Masennus ei ollut vain tunne – se oli koko elämää peittävä usva, joka vei kaiken ilon ja valon. Tunsin itseni täysin eksyneeksi.

Mutta jossain vaiheessa, kun se raskain aika oli ohi ja tuntui, että elämässäni oli taas tilaa hengittää, aloin oppia jotain tärkeää. Masennuksen jälkeen elämää ei palannut takaisin entiselleen. En voinut palata siihen, mikä oli ennen, mutta ehkä se ei ollutkaan tarkoitus. Elämä alkoi olla jotain aivan muuta, ehkä jopa kauniimpaa jollain tavalla, koska sen sai arvostaa uudella tavalla. En enää ottanut asioita itsestäänselvyyksinä. Jokainen aamu, jolloin heräsin ja sain kokea elämän, oli suuri lahja. Voi olla, että ilman masennusta en olisi koskaan oppinut sitä, kuinka tärkeää on pysähtyä ja nauttia hetkistä – olipa kyseessä pieni kahvikuppi aamulla, tai hymy ystävältä.

Vaikka elämä on kauniimpaa ja rikkaampaa kuin aiemmin, ei parantuminen ole sitä, että elämästä tulee täydellistä. Ei, elämä on edelleen elämä – siinä on ilot ja surut, vaikeudet ja riemut. Masennuksen jälkeen olen ymmärtänyt, että välillä on edelleen päiviä, jolloin tunnen itseni väsyneeksi, hämmentyneeksi tai surulliseksi. Mutta silloin tiedän, että se ei ole enää sitä, mikä määrittäisi koko elämääni. En jää siihen. Se on vain tunne, se menee ohi.

On ollut tärkeää oppia kuuntelemaan itseään tarkemmin. Miten voin paremmin, mitä tarvitsen, mitä ei kannata enää sietää? Olen alkanut huomioida pienetkin merkit, jotka kertovat siitä, että vointini ei ole kohdallaan – jos tunnen itseni erityisen väsyneeksi, jos vanhat huonot ajatukset alkavat hiipiä mieleen, silloin tiedän, että on aika pysähtyä. On tärkeää osata kuunnella itseään ja ottaa aikaa itselle. Jos tunnen, että arjen pienet asiat eivät enää tunnu iloisilta, on aika tarkistaa, missä mennään.

Toipuminen ei tarkoita täydellistä elämää, se tarkoittaa elämäntaitoa, jossa ei tarvitse olla vahva joka hetki, vaan saa olla myös haavoittuvainen. On tärkeää, että ympärillä on niitä, jotka tukevat. Ja vaikka minäkin joudun vielä välillä kohtaamaan synkkiä tunteita, olen oppinut, että se ei tarkoita, että elämä olisi taas mennyt huonompaan suuntaan. Se on vain osa elämää, ja tärkeintä on osata antaa itselleen anteeksi ja jatkaa eteenpäin.

Elämä masennuksen jälkeen ei ole aina helppoa, mutta se on omaa. Se on kaunista sillä tavoin, että jokainen askel, joka vie eteenpäin, on voitto. Koen olevani vahvempi, mutta myös pehmeämpi. Uskallan nauttia arjesta, koska se on tullut takaisin minun elämääni. Arki on kauniimpaa kuin koskaan – ehkä juuri sen vuoksi, että se on aitoa ja raikasta, ei enää hämärää sumua. Vaikka elämä tuo eteen välillä vaikeita hetkiä, tiedän, että olen riittävän vahva kohtaamaan ne, eikä minua määritä se, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Tiedän, että elämäni on minun, ja juuri tällaisena sen rakastaminen on yksi elämän suurimmista lahjoista.